Tolleen lyhyesti sanottuna, täällä kirjoittelee neljääkymppiä lhestyvä tyyppi, joka on kadottanut rakkauden lajiin.
Salilla käynti on pitkään ollut sellasta ajoittaista läpsyttelyä, ja kun salille pääsee, siellä jaksaa tehdä vaan muutaman sarjan epämääräisesti jotain liikettä.
Ja äkkiä kotiin.
Vituttaa olla salilla, on hiki, pitää päästä kauppaan ja asioille ja joskus kotiinkin, epämukava olo, ei jaksa venata että palautuu sarjasta, aina sitä samaa toistoa ja toistelua, ja minkä takia? että lihakset sulaa kuitenkin pois.
Johonkin on jäänyt se, mikä kakskymppisenä ja vähän päälle oli, että jaksoi hyvin treenata kolmijakoisella ohjelmalla, ja aina vaan kiinnostua enemmän aiheesta.
Onks tässä nyt kyse vaan iän tuomasta väsymyksestä, siitä ettei palaudu töiden jälkeen treenikuntoon enää, tai siitä ettei palaudu edellisestä treenistä. Vai yleinen henkinen kyynisyys joka tullut iän myötä. Lajinahan toi on turha, mutta mikä harraste ei olis turhaa, siitäh'n elämässä on kyse, että tehdään myös turhia asioita. Vai yritänkö kusettaa itseäni...salilla käytetyn ajankin voisi tehdä vaan töitä...mukavampaa, ja saa enemmän rahaa...
Onkohan niin, ettei rakkautta lajiin enää löydä. Kaipaan tavallaan sitä fiilistä, mikä nuorena oli, että puntilla kävi hiton mielellään suorastaan, selkeetä elämää, kun on treenannut kunnolla, voi syödä hyvin, ja onpahan joku harrastus työn vastapainoksi josta löytyy mielenkiintoisia uusia asioita, ja jossa voi kehittää itseään.
Nykyään myös lähes aina jotkut epämääräiset kivut vaivaavat kehoa, ikä ei tule yksin. joku ojentaja on aina kipeä, treenasi tai ei, ja jos treenaa, todnäk se vihloo enemmän. Muutenkin sarjat tekee jotenkin enemmän "kipeää".. hankala selittää. Mutta jos vetää kovan sarjan jossain liikkeessä, se tekee hiton äreäksi, ja rutisuttaa paikkoja enemmän ja...no näköjään vanhaksi tosiaan tulossa :D Että koko hommasta puuttuu täysin se kaikki ilo mitä ennen vanhaan. Sillon se oli juhlaa paukuttaa hyviä sarjoja maastavedossa, ja siihen päälle vielä ahneesti kaikki apuliikkeet, en tajua miten sitä jaksoi tunnin treenin, jossa 20 sarjaa, ja vielä 3 kertaa viikossa, ja samaa ohjelmaa seuraavalla viikolla uudestaan!
Olikohan siinä taustalla se, että kuvitteli, että naiset tykkää enemmän jos on treenattu, todellisuudessahan sitä saa ne samat naiset, treenas tai ei :D
No eniveis, jotenkin nostalginen olo salitreeniä kohtaan, ja kaipaan niitä hyviä fiiliksiä mitä se aikanaan aiheutti, mutta tuntuu että kuin suossa juoksisi, kun yrittää asialle jotain tehdä. Onko se tää hemmetin keski-ikäisen aikuisen elämä? kokoajanhan saa olla jotain asioita järjestelemässä ja kaikenlaista säätämässä muutenkin kun on omistuksia. ettei ikäänkun ikinä pääse keskittymään oikeasti treeniin. Eikai se niin vaativaa voi olla?
Vai pitääkö tässä oikeasti mennä eteenpäin, ja yrittää kehittää jotain muuta. Muistan, kun parikymppisenä puhuin, että käyn salilla niin kauan kun elän, mutten saa kiinni siitä rakkauden tunteesta enää niin paljoa, että kykenisin :(
Kadotetun rakkauden löytäminen lajiin
Aucun commentaire:
Enregistrer un commentaire