Maskotti, koita pärjätä ja selvitä jotenkin... Hirveä tilanne, ei tuohon osaa mitään sanoa.
"Kun maailma romahtaa hetkessä", tiedän tunteen. Miten voi toista rakastaa niin paljon, mutta itseään niin vähän, että antaa saman oravanpyörän alkaa aina uudestaan ja uudestaan. Miten voi vihata ja rakastaa samaa ihmistä samaan aikaan? Voi kunpa joskus tapaisin miehen jolle olisin tasavertainen, rakastettu ja arvostettu kumppani ja jonka elämänarvot olisivat edes vähän enemmän samankaltaiset omieni kanssa. Sellaisen, jolle parisuhde on kahden kauppa ja joka ymmärtäisi sen, ettei molemmille osapuolille kuuluvista asioista voi päättää omin päin, eikä tehdä niin kuin tykkää ja ajatella "se on voi voi jos ei kelpaa".
Pahinta tässä on se, että itken vielä perään, vaikka olisi pitänyt luovuttaa jo aikoja sitten. Mutta se, että itken, ei tunnu enää miltään. Itken vain, koska niin "kuuluu tehdä". Tiedän, ettei mikään ehkä koskaan tule muuttumaan. Tuntuu, että elän koko ajan jotenkin varuillani. Suurin osa ajasta on tavallisen mukavaa, menee hyvin ja tuntuu siltä että tämän miehen kanssa voin ja haluan elää. En kuitenkaan enää osaa iloita samalla tavalla kuin ennen, koska pelkään pahinta, milloin se tapahtuu. Minulle arjen pienet ilot ovat aina tehneet elämästä juhlaa. Kuinka käy, kun niistäkin iloitseminen loppuu... En jaksa enää edes yrittää keskustella, sillä tiedän ettei se tuo tulosta. MINUN tulee vain hyväksyä ja unohtaa, "painaa villasella" ja elää taas hetki tasaiseen tahtiin. Ja taas sama alusta...
Että tämmöstä elämän kiertokulkua.
Tänne kaikki pari- ja ihmissuhdeongelmat
Aucun commentaire:
Enregistrer un commentaire