Mieti sellaista näkökulmaa, onko kiireellinen ulkonäön parantuminen välttämättä oikotie hyvään mielenterveyteen? Minulla on pelko, että laihduttaminen ja nahan mittailu ei välttämättä paranna fiilistä, jos masennuksen suhteen ollaan vielä toipumisvaiheessa. Oma ulkonäkö on aina enemmän tai vähemmän subjektiivinen kokemus, joten tuletko välttämättä tyytyväiseksi laihtumisesta? Sen sijaan niukalla energialla voi vituttaa entisestään, ja jos maha pienenee, niin sitten voi murehtia että ei näy palikat jne..
Sen sijaan ehdottaisin, että ottaisit suorituskykytavoitteita. Joka tapauksessa parikymppinen tulee äkkiä kuntoon ja nahka palautuu ja arvet haalenee ajan myötä. Eikö olisi siistimpää ajatella, että syö terveellisesti ja liikuntaa tukien. Katsoo sitten paljonko pulska poika viikossa kävelee tai hölkkää, missä pysyy sykkeet, mitä nousee penkistä ja paljonko tällä kyykkymahalla saa kyykkytankoon kuormata. Kunto kuitenkin nousee niin äkkiä, ja vahvasta terveestä kehosta hyötyy myös päänuppi. Laihduttamisen aika on sitten kun nuppi paremmin kestää oman ulkonäön kritisoimista. Toisaalta toisinaan sitä etenkin nuorena laituu ihan vaan liikunnalla, vaikka söisi kuin hevonen.
Tietysti voin olla väärässäkin, ja parhaiten tulee hyvä mieli siitä kun palautuu entisiin mittoihinsa. Halusin kuitenkin haastaa miettimään sitä, onko ulkonäkö välttämättä niin tärkeä. Kyykkääminen on kuitenkin aika mielekästä terapiaa.
Kolmas näkökulma on se että liikunnasta pitää nauttia ilman ureheilullisia tavoitteita tai mittareita, mutta minulle se on vähän blaah, enkä osaa siihen ketään motivoida.
Jääkö mun iho roikkumaan?
Aucun commentaire:
Enregistrer un commentaire