Itselle ei toimi minkäänlainen pakottaminen tai "niskasta kiinni ottaminen", ainakaan pitkässä juoksussa. Samaten jos tiedän, että joku hypoteettisesti "optimi" ohjelma saattaisi tuoda parempia tuloksia, mutta tuntuu treenatessa täysin väkinäiseltä pakkopullalta, niin mieluummin treenaan "väärin", ja samalla nautin hommasta. Paradoksaalisesti usein ne tuloksetkin tuppaavat olemaan ihan eri luokkaa, kun jutusta aidosti tykkää. Se kova treeni tapahtuu ikäänkuin puoliksi huomaamatta, eikä tunnu henkisesti raskaalta, vrt. jokin asia, mitä sä oikeasti et halua tehdä, mutta tahdonvoimaa käyttämällä pysyt hetken aikaa ylläpitämään "keinotekoisesti". Tietty harrastelijalla on vähän eri juttu, kuin jonkin lajin kilpailijalla, kun olet vastuussa vain itsellesi, koska et suoraan yritä voittaa ketään. Tämä on johtanut itsellä usein löysäilyyn ja junnaamiseen treeneissä, mutta usein se into tekemiseen löytyy uudestaan sitten, kun on pari kuukautta hakannut päätä seinään ilman, että kehittyy.
Tietty myös ne oman genetiikan rajat alkavat tulla jossain vaiheessa vastaan, jos eivät absoluuttisina, niin kuitenkin kehityksen hidastumisena etavauhtiin -muodossa. Siinä vaiheessa voi tietty olla paikallaan miettiä, haluaako harrastusta jatkaa tekemisen ilosta, vaiko lopettaa. En mä nää lopettamista tässä kohtaa minään moraalisena heikkoutena, tai -epäonnistumisena, pikemminkin kykynä olla rehellinen omaa itseä kohtaan. Turha mun mielestä yrittää treenin kautta todistaa itselleen jotain, siinä vaiheessa kun suurin osa kehityksestä on jo saatu ( eli siinä 10+ treenivuoden jälkeen ). Ai niin, ja loukkaantumisethan vaikuttavat myös ihan helvetisti siihen, mitä salilla on realistisesti mahdollista tehdä kehittävän treenin puitteissa. Jos on polvet tai alaselkä esim. ottaneet hittiä vuosien aikana, niin se optimi treenikään ei enää voi olla sitä samaa, kuin esim. 5 vuotta vähemmän treenanneena.
Adblock test (Why?)
Pidempään treenanneiden motivaatio
Aucun commentaire:
Enregistrer un commentaire